Kriitikko Heikki Kastemaan Facebook-seinällä käytiin eilen keskustelua siitä voiko jokin taiteenlaji toimia aikavarkaana alunperin muille taiteenlajeille tarkoitetussa tilassa. Kipinänä toimi The Guardianin kriitikon Jonathan Jonesin tuomio videotaiteelle. Jo aikaisemmin Jonesille on ollut ongelma se, että esimerkiksi brittien Turner-palkintoehdokasnäyttelyn kaltaiset esittäytymiset on pilattu videotaiteen toimesta mediumin säännellessä ja varastaessa katsojan aikaa enemmän kuin esimerkiksi maalaustaide. Vähän aikaa sitten Jones kritisoi toisista syistä valokuvaa  galleriakontekstissa. Hänen tyylilajinsa on siis provosointi.

Kevein perustein esitetty koko videotaiteen teilaus tuntuu oleva ikuisuusteema, joka tulee säännöllisin väliajoin esiin. Muistan kahden Taide-lehden aikaisemman päätoimittajan taannoiset kirjoitukset maalaustaiteen puolesta videotaidetta vastaan aikana jolloin perinteinen lukijakunta saattoi tuntea olonsa epämukavaksi uusien taiteenalueiden tunkeuduttua muiden juttujen aiheisiin. Itseänikin kehoitettiin tuolloin murtautumaan ulos "videoghetosta".

Keskustelu taiteenalueiden keskinäisestä paremmuudesta on mielestäni epäkiinnostavaa. Provosoituna sorrun itsekin helposti nälvinnän ansaan, eikä se ole erityisen rakentavaa. Haluaisin siksi laajentaa aihetta. En koe teoksen vaatimaa aikaa ongelmana. Taiteen arvostajakin voi olla seikkailija, joka ottaa vastaan haasteena vastaan kutsun joka muuttaa arjen institutionaalisen ja konsumeristisesti ohjatun kulun suuntaa. Haluaisin muuttaa keskustelun painopistettä esimerkiksi aikaperusteisen näyttelyn pohdinnan suuntaan. Mielestäni näyttelyn ja esityksen kohtaaminen on kiinnostavaa. Taiteilijat toimivat monella alueella, mukaanlukien teatteri ja live art.

Maalauksen, aikaperusteisen työn (video) ja valmisesineen keskustelu oli myös oman viimeisen näyttelyni keskeinen sisältö. Näyttely toimi parhaiten yhdelle ihmiselle kerrallaan, eräänlaisena esityksenä jonka jälkeen oli mahdollisuus vielä keskustelulle (ei ollut pakko). Näyttelyn erillinen osa oli myös "teaseri-performanssi" Kiasman Poikkeustila-tapahtumassa. Museoiden pyrkimys on kuljettaa ihmisryhmät nopeasti salien läpi tehokkaan opastuksen keinoin (yleisömäärien kasvatus, opaskierrosten ajoitus). Videoteosten ja aikaperusteisten esitysten kesto toimii tätä logiikkaa vastaan, rohkaisee viipymään, jättäytymään, tulemaan toiste. Sitten on lyhyitä luuppiteoksia, projektorein esitettyjä filmiluuppeja, vuorovaikutteisia teoksia, monitori-installaatioita. Kysymys aikaperusteisuudesta ei tietenkään rajoitu vain videotaiteeseen, vaan liittyy myös musiikkiin, happeningiin, performanssiin. Kiinnostavina kokemuksina muistan mm. Annette Messagerin näyttelyssä taannoin EMMAssa mukana ollut ajastetun installaation Casino, Pierre Huyghen ja Philippe Parrenon viimevuotiset näyttelyt Pariisissa sekä Parrenon mise-en-scenen taannoiseen Cage-Duchamp-Rauschenberg -näyttely Barbicanissa... mutta: keskustelua!